Tignanello x 10

Kun oma viiniharrastus lähti rullaamaan joitakin vuosia sitten, oli pääpaino Italiassa ja etenkin Toscanassa. Eipä tule siis yllätyksenä, että olen siitä lähtien nostanut Antinorin Tignanellon klassikkoviinien liigaan.

Viiniä on kehuttu ympäri maailmaa ja eilen tarjoutui mahdollisuus päästä maistamaan onko viini hehkutuksen arvoinen, kun pöytään katettiin kymmenen eri vuosikertaa vuosilta 1990–2008. Kun vielä lukaisee Viinijanon erinomaisen tekstin kulttiviinin taustoista, niin saa pienen käsityksen millainen kattaus oli kyseessä.

villa-antinori

Ilta aloitettiin kuitenkin Villa Antinori Chianti Classico Riservoilla. Villa Antinori muuttui 2000-luvun alussa Chianti Classicosta IGT:ksi, kun Piero Antinori halusi käyttää valmistuksessa viinin laatua parantavia kansainvälisiä lajikkeita enemmän kuin Chiantin laatuluokituksessa oli sallittua. 1990, 1973 ja 1962 pullotteet olivat vielä upeassa iskussa. 1990 ja 1973 viinien värien välillä oli lähes mahdotonta huomata eroa, eikä 1964 ollut sekään paljoa haaleampi. Hienosti kypsyneitä, robusteja kypsiä Chianti Classicoita, missä tammi toi herkullista toffeeta ja mausteisuutta kypsän hedelmäisyyden rinnalle.

Oma käsitys Tignanellosta oli vain yhdessä maistelumukillisessa parin vuoden takaisilta Viinimessuilta, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Ensimmäisessä ryhmässä pysyttiin 2000-luvulla. 2008, 2004 ja 2001 edustivat kattauksen nuorinta päätä, joka hyvin avasi nuoren Tignan sielunelämää; isoa tummaa marjaisuutta, hyvin integroitunutta tammea, vaniljaa ja mausteita. Paletilla kosiskeleva, täyteläinen, voimakas ja ryhdikäs. Tanniinit olivat voimakkaat, mutta eivät kiristele liialti. 2001 kohdalla oli havaittavissa hentoja kypsyneen Sangiovesen aromeja.

tignanello

Toisessa erässä olivat vuorossa 1998, 1997 ja 1996. Odotukset olivat korkealla huippuvuoden 1997 kohdalla, joka oli päässyt korkkiintumaan. Muut kaksi olivat ottaneet askeleen enemmän kohti kypsyneitä aromeja. Tuoksussa oli havaittavissa tummaa kypsää kirsikkaa, maata, tupakkaa. Pehmeä ja elegantti suussa, joka jättää kypsän hedelmäisen ja hennon suklaisen jälkimaun.

Viimeisinä laseihin kaadettiin 1995, 1994, 1993 ja 1990. Vuoden ’94 pullo oli jostain ottanut nokkiinsa ja oli huomattavan sulkeutunut, mutta kaikki viimeisen kaadon viinit olivat muuten hyvin samankaltaisia. Taas aistittavissa astetta kypsempää hedelmää, maamaisuutta, lyijykynää ja tupakkaa – mieleen tulee kypsä Bordeaux. Suussa erittäin miellyttäviä ja pehmeitä.

Tuhti supertoscanalainen tarjoaa jo nuorena melkoisen pakkauksen hedelmää, mausteisuutta ja kypsiä tanniineja vaikka sen tarjoama potentiaali pääsee huippuunsa reilun kymmenen vuoden ikäisenä ja pysyy siellä vielä toiset kymmenen vuotta. Korkkausajankohta riippuu täysin siitä mistä itse pitää – haluaako primääriä hedelmää ja vai hakeeko kypsyneempiä ja robusteja viboja. Huonosta viinistä ei kyllä tosiaankaan ollut kyse – ymmärrän kyllä miksi tätä on hehkutettu, mutta 70 euron hintaan en kyllä lähde näitä hamstraamaan.

Mainokset

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑